Kuntaliitoksista

Fuusioiden pontimena on kautta aikain ollut yritysten kasvun lisääminen. Suuruudella on saavutettu koneiden käyttöasteen kautta suurempaa volyymiä käytännössä samoilla kiinteillä kustannuksilla ja tätä kautta kyetty kilpailemaan edullisemmin hinnoin ja vahvistamaan kilpailuasemaa. Nykyisin fuusioiden ponnin näyttää olevan säilymisen filosofia; jos et kasva, on jatkuva uhka kuihtua pois. Toisaalta on selkeitä merkkejä siitä, että monilla aloilla pienuus voi olla myös etu, jos sen ketteryyttä ja erikoistumista osataan hyödyntää.

Kuntakentässä fuusio eivät perustu suurempaan volyymietuun kahdesta keskeisestä syystä; kysyntää ei haluta lisätä lähes ilmaisten tuotteiden osalta ja toisaalta tuotanto on käytännössä kokonaan palvelua, jota ei voida koneistaa. Kuntakentän fuusioiden ponnin on (talous)riskien tasoittaminen etenkin pienissä kunnissa. Julkisuudessa puhutaan kuitenkin mielellään elinvoiman lisäämisestä. Kuntien selviytymisen avain, kuten koko Suomen selviytymisen avain näyttää olevan yrittäjyydessä: työpaikkojen pysyvyydessä ja kasvussa. Siinä, mihin eivät ole riittäneet valtion rahkeet, uskotaan kunnissa pystyttävän liitosten kautta.

Tässä logiikassa on kaksi ongelmaa: koko ei automaattisesti synnytä parempaa elinkeinopolitiikkaa tai tee seudusta tai alueesta yhtään sen houkuttelevampaa. Vaikka se sitä tekisi, se ei ole tae menestymiselle. Tästä Oulun kesän 2014 ketjuirtisanomisuutiset lienevät selkeä esimerkki. Globaalit virrat pyyhkivät ylitse. Vaikka koko Suomi olisi yhtä kuntaa, se ei ole riittävän vahva globaalina toimijana. Toinen ongelma on se, että koko Suomi pelaa nollasummapeliä; jotta joku alue voi voittaa merkittävästi lisäväestöä, se on toisaalta pois vähäisen väestökasvun maassa. Koska lähtökohtana on sosiaalinen oikeudenmukaisuus, joudutaan tämän kärsivän alueen ongelmia paikkaamaan ja vähentämään hyvin voivien kuntien tuloja, jolloin edut leikkaantuvat ja niillekin, jotka ovat ponnistelleet, jää käteen vain vähän hyötyjä.

Ainoa alue, missä päästään itse itseään vahvistavaan automaattikierteeseen on pääkaupunkiseutu, mutta sielläkin sisäiset ongelmat kuten asuntojen saatavuus ja niiden hinnat, jarruttavat muuten lähes rajatonta kasvua.

Ilman vuonna 2008 käynnistynyttä finanssikriisiä ja sitä kautta laajentunutta eurooppalaista kriisiä näytti pitkään, että kuntaliitoksilla voisi olla aidosti taloushyötyä. Haaste oli järjellinen. Käynnissä jo vuosia ollut kriisi kuitenkin on osoittanut selvästi, että ongelmat ovat paljon syvemmällä. Jos puskuri ei näy käytännössä millään tavoin liitoskunnissa alamäessä, voi todeta, että hyvissä suhdanteissa ei liitoshyötyjä edes tarvita. Näyttä siis sille suomalaisten esimerkkien valossa, että ongelmia ei ratkota liitoksin. Jos näin olisi kyetty tekemään, isoilla liitosalueilla olisi pakko nähdä jo jotain valoa.

Koska ongelman ydin eli työpaikat on hyvinvointivaltion pohja ja nopea (sotepalvelujen) kysynnän kasvu sen kuolemanlaakso , ongelman ytimet pitäisi kyetä ensin ratkomaan valtakunnallisesti. Ongelman palastelu ja heittäminen kuntien vastuulle johtaa ydinongelman piilottamiseen ja puuhasteluun oireiden hoidon kanssa, kun tauti jatkaa voittokulkuaan. Sote-palvelujen osalta olemme matkalla, toivottavasti myös todellinen maali löytyy. Pelkona on, että käteen jää vielä suurempi edunvalvojien myllerryskenttä, missä kustannustenkasvu kiihtyy entisestään. Kun sote ja työllisyys ja yritysten kilpailukyky, on aidolla tavalla ratkaistu, voimme puhua hyvinvointivaltion jatkosta 2.0, mikä tulee olemaan todennäköisesti kuitenkin jotain muuta, kuin mihin on totuttu. Tässä kokonaiskuvassa tulisi ratkoa myös kuntien asema; mitä ne ovat, mikä on niiden rooli ?

Tämän kautta kyettäisiin keskeiset ratkaisut hahmottamaan loogisena kokonaisuutena, jolloin myös yleinen ymmärrettävyys ja tätä kautta myös ratkaisujen hyväksyttävyys lisääntyisi. Se on myös demokraattisen yhteiskunnan toimivuuden edellytys, jolloin olisi mahdollista myös päästä maaliin.

Toki kuntafuusioista voi olla hyötyä; sitä nimenomaan syntyy pienten kuntien taloudellisesti epävarman pohjan varmistamisessa, mutta yhtään ydinongelmaa fuusio ei poista, koska tulot eivät lisäänny eivätkä ydinpalvelujen menot vähene. Vaikka viiden vuoden työpaikkatakuu kuntien työntekijöiltä poistuisi samat ihmiset tarvitsevat sosiaali- ja terveyspalveluja, samat lapset käyvät kouluja. Hallinnon 5 % leikkauksella ei Suomi pelastu. Jonkin verran voidaan ongelmaa lykätä lakkauttamalla sivutoimipisteitä ja keskittämällä, mutta tältäkään osin ongelmat eivät ratkea kokonaisvaltaisesti.

Voi olla, että fuusiokunnan edunvalvonta tehostuu, edellyttäen, että valtiolla olisi jotain, mitä jakaa. Lahti on nyt 15 vuotta nauttinut moottoritiestä ja 10 vuotta suorasta ratayhteydestä Helsinkiin; eivät ne ole automaattisesti onnea tuoneet. Tätä suurempia porkkanoita on vaikea odottaa. Tässä kehityksessä on itse asiassa vaikea enää edes keksiä merkityksellistä porkkanaa, koska syy-seuraussuhteet globaalissa maailmassa ovat yllätyksellisiä ja ennustamattomia. Rahaa voidaan kaataa paljon lopulta täysin merkityksettömään. Painoarvon suurenemiseen liitoksella ei uskottavasti voida esittää olevan merkitystä, 1 % väkilukuosuuden kasvulla valtakunnallisesti tai BKT osuuden muutaman kymmenyksen kasvulla.

Kaiken edellä kertomani jälkeen uskon kuitenkin edelleen, etteivät kuntaliitokset yksittäisen alueen osalta ole välttämättä myöskään merkityksettömiä, vaikka valtakunnallisesti niillä ei ongelmia ratkota. Uskon, että onnistuneita liitoksia on mahdollista myös synnyttää. Se tosin edellyttää yhteistä vahvaa poliittista tahtotilaa, visiota, mitä liitoksella tehdään/miten onnistuminen luodaan ja nyrkkien työntämistä ”saveen” eli aitoa keskeisten toimijoiden itsensä likoon laittamista.

Sitä en usko, että liitoksesta syntyy onnistumisia vastentahtoisten tai rahattomien (valmiiksi syvällä ongelmissa kieriskelevien) kesken; se uumoilee vain riitelevää ja toisiaan syyllistävää, päättämättömyyden kunnalliskulttuuria eli uusia ongelmia vanhojen päälle. Silloin näyttää, että kuntaliitoksella on suurempi riski lyödä viimeinen naula arkkuun kuin toimia pelastuksen moottorina.

Hollolassa 30. heinäkuuta 2014

Päivi Rahkonen
Kunnanjohtaja